maanantai 30. tammikuuta 2012

sunnuntai 29. tammikuuta 2012


Poltat mua kuin kynttilää
ilman ilmaa, etkä nää
kun vierellesi tukehdun.

perjantai 27. tammikuuta 2012

Onnellisia vain unissaan

Noustaan ylös ja jatketaan elämää
tämän kaiken jälkeen on kai vielä jotain mitä odottaa
Pyyhitään silmät ja nostetaan päät,
kai muakin varten joku jossain on

Ahdistus ojentelee käsiään iltaisin
epäröin, tartun kuitenkin
Eihän parempaa turvaa voi saada milloinkaan

Liian lähellä nähdäkseen mitään
suljetaan silmät ja päätetään jaksaa

Hiljaiset huoneet, ei täällä voi hengittää
pimeys roikkuu raskaana meidän yllä
Sen alla rimpuillen, annan tälle mun koko sydämen

Ne sanoo: sun on pakko jaksaa,
vaikka itken ja sanon ettei musta tähän oo
Nielen kyyneleet ja hymyilen reippaasti

Koskaan ei voi tietää tuleeko huomista ollenkaan

Ja annan tälle mun koko sydämen


Viikonloppuja,

- Josbe

(ps teksti on minun omani)

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Mis teki väärin, kun taivas putos niskaan

Opiskeluni lukiossa jatkuvat vielä ensi syksynä. Hyvästit valkolakille tänä keväänä. Vähän kyllä ehkä harmittaa, mutta oma moka. Tai ei moka, päätös. Ei mua tähän pakotettu. Itsehän tätä ehdotin. Syynä tämä loputon jaksamattomuus. Sain sen anteeksi, vaikka en pyytänyt.

Onko tämä katasrofi? Ei. En ajattele sitä edes. Paitsi silloin kun kaverit vieressä laskevat tunteja lukion loppumiseen. Silloin sen muistaa; ai niin minähän jään tänne vielä. Mutta suon sen heille, ilon nimittäin. Ovathan ne sen ansainneet. Toisin kuin minä. Olisi ollut väärin valmistua tänä keväänä muiden kanssa. Enhän olisi sitä ansainnut. On väärin saada näinkin paljon anteeksi.

Se tunne kun tajuaa, että joku ymmärtää. Ei kysele sen enempää syitä, mutta silti ymmärtää. Jos ei vain jaksa. Luuletko että jaksat vielä tämän ja ensi viikon? Jaksan minä. Kun annoit minulle luvan olla jaksamatta, niin kyllä minä sitten jaksan. Muuten en jaksaisi. Sitten kartoitetaan kaikki tekemättömät jutut.  Hoida nämä niin pian kuin voit. Lupaan hoitaa. Kiitos, sanon. Ja se tulee suoraan sydämestä.

Kultapieni.

Aamuja, herätyksiä. Kello juoksee ja unet vetää mukanaan. Koko ajan vaan toivoo, että olisi jo ilta. Saisi nukkua vaan. Kaivautua peittojen turvalliseen suojaan. Niin, ettei kukaan löytäisi enää. Toivo tulee auringon mukana. Mutta kun aurinko laskee, kaikki häviää. On pelkkää mustaa ja harmaata. Minäkin katoan, hitaasti.
Taivas oli eilen lähempänä kuin koskaan ennen. Katsoin sitä ja mietin millaista olisi. Olla olematta.

Ehkä mä selviän sittenkin,

Josbe


keskiviikko 18. tammikuuta 2012

Because of you


 You're my, you're my, my,
 my true love, my whole heart
Please don't throw that away
Cuz I'm here for you
Please don't walk away and
Please tell me you'll stay, stay
 
ANNI <3

tiistai 17. tammikuuta 2012

Mun maailmas on normaalii vieroksuu todellisuutta



Mä pakenen ja kirjojen sivut repsottaa. Alleviivauksia ja muistilappuja. Mä olen aina osannut muistaa. Ehkä vähän liiankin hyvin. Sellaista mitä ei tarvitsisi muistaa. Niitä sanoja. Sillä käytävällä. Sinä päivänä. Tai niitä toisia sanoja, joiden jälkeen on vain mustia päiviä.

Oon aina osannu kuvitella, keksiä päästä. Eräs ystäväni sanoi kerran ihmetelleensä mun blogitekstejä. Että mistä toi kaikki tulee. Päästä, mä vastasin. Välillä mä en itsekään usko, varsinkin vanhoja juttuja lukiessani, että se kaikki on tosiaan mun keksimää. Osaan Disney-leffojen biisejä ulkoa. Vieläkin. Edelleen. Kotikadun repliikkejä. Pätkiä runoista ja kirjoista. Välillä kaikki menee sekaisin. Että kuka sanoi mitäkin.

Elämä on mustaa ja harmaata. Sitten näen ystäviä, jotka on täynnä elämää ja mulle tulee vieläkin huonompi olo vaikka tykkäänki niistä kauheesti ja toivon et niil menee hyvin. Ja mä oon ilonen, et niil menee hyvin. Ja et ne käy Helsingissä ja ottaa lävistyksiä. Ja sit mä palaan mun omaan elämään ja katon sitä. Enkä mä näe mitään. Paitsi mustia lintuja ja prinsessapeittoja. Unettomia öitä. Liian paljon pahaa. Hukuttakaa mut serotoniiniin.

"Mutta hän ei saa tietää. Minä suojelen häntä. Suojelen häntä enemmän kuin itseäni. Jos näyttäisin hänelle itseni ja ajatukseni, hän murtuisi. Ei ole muuta keinoa kuin piilotella, peittää kaikki. Ei ole muuta mahdollisuutta. "

Pärjäilkää,

Josbe

maanantai 16. tammikuuta 2012

Keskiyöllä taika raukeaa


Öisin uneksit ja kuljet
toiseen maailmaan
Silmät väsyneet kun suljet
saat kaiken mitä toivotkaan

Öisiin haaveisiin jos luotat
uus aamu vielä kirkastuu
ja vaikka kuinka joskus sattuu,
jos uskot niin tää muuttuu
Öinen haaveesi toteutuu


Yrittäkää nukkua <3

keskiviikko 11. tammikuuta 2012

Sua lyötiin kerran ja sä annoit takas kolmesti

Mä en usko, että tää on totta. En usko, että se on totta mitä nyt näen. Ei, en näe. Vaan tunnen. Ja se tunne viiltää syvälle mun sydämeen. Se viiltää niin kovaa, että haukon henkeä. Kateus, suru ja viha juoksee mun sisällä. Mä tunnen kaikkia mahdollisia tunteita samaan aikaan. Myös iloa ja onnea toisen puolesta. Ja silti mä en tunne mitään. En yhtään mitään.

Lukekaa salaviestejä. Lukekaa niin kauan, että ymmärrätte, niin kauan, että näette rivien väliin. Se on tie suoraan mun sydämeen. Siihen mikä meni rikki aikoja sitten. Ei mun sydän ole koskaan ehtinyt olla ehjä. Mun sisällä pulppuaa mustaa verta ja se valuu meidän kaikkien päälle. Teidänkin. Kyllä, myös sinun. Jos oot mun kanssa tekemisissä, saat kantaa oman osasi tästä mustasta ja harmaasta joka velloo mun ympärillä kuin aallokko. Jaksatko kantaa?

Katsokaa mua, katsokaa niin tarkkaan ja hartaasti, että ymmärrätte kaiken. Sitten voitte tulla neuvomaan. Vihaan sitä kun joku neuvoo mua, oli kyse ihan mistä tahansa asiasta. Vihaan, jos joku lukee mun koevastauksia tai esseitä. Silloin tuntee ittensä niin huonoksi ja voimattomaksi. Mä vihaan enemmän kuin rakastan. Ehkä. Tai sitten en.

Nauran nykyään paljon sisäisesti. Nauru valuu verisuonia pitkin sydämeen ja jää sinne kuplimaan. Mutta se ei ole hyvää naurua. Se on vahingoniloista naurua niitä kohtaan, jotka ei näe mitään. Sillä mun ympärillä on paljon niitä, jotka on liian lähellä nähdäkseen mitään. Ja sitten on ne, jotka on taas liian kaukana nähdäkseen. Ja siinä välissä on ne, jotka vaan on. Ne liikkuu. Huojuu kuin koivut kesätuulessa. Hiljaa, lempeästi.

Iltaisin kääriydyn prinsessapeittoon. Sitten ne prinsessat pyörii mun ympärillä ja pitää musta huolta. Kokoyön. Ne silittää mun hiuksia ohuilla käsillään ja niiden mekkojen helmat laskeutuu mun päälle. Aamulla ne kiskoo mua jaloista takaisin. Ne yrittää hukuttaa mut joustinpatjaan eikä ymmärrä, että mun on pakko mennä. Joskus mä antaudun ja jään vielä hetkeksi. Ne peittelee mut takaisin, käärii suojaansa kuin pienen lapsen.

Mä kävelen joka päivä ja soitin sylkee musiikkia mun korviin. Mä kävelen auringossa, sateessa, tuulessa, hämärässä, valossa, pimeässä, yksin, yhdessä, erikseen. Hengitys kulkee. Kylmyys painautuu mua vasten, ihan hiljaa, huomaamatta. Ja mä annan sen olla siinä. Niin kuin kaiken muunkin. Annan vaan olla. Meidän perheessä on aina annettu kaiken vaan olla. Ehkä siks musta onkin tullu tällainen, kun mun on vaan annettu olla. Mutta en mä tietenkään syytä ketään. (Ja jos joku nyt meinaa tulla vinkumaan tästä jotain, niin voi pitää turpansa kiinni, koska mua ei kiinnosta, koska mä tunnen näin ja nää tunteet on ihan yhtä oikeita kuin mitkä tahansa muut tunteet enkä mä kestä enää jos joku vielä kerranki tulee sanomaan mulle, että mä tunnen väärin.) Okei, myönnän, etten kestä kritiikkiä tai sitä, että mua arvostellaan. Ootteko nyt tyytyväisiä? Hyvä.
Ja kyllä, mä oon riippuvainen kehuista ja rakkaudenosoituksista ja halauksista ja pusuista ja huomiosta. Ettäs tiedätte. (Nyt mua pelottaa et kaikki lopettaa halaukset ja kaiken muunki.)

Mulla ei ole mitään kuvia kun mä en jaksa kuvata. Koska mua väsyttää ja ahistaa kokoajan ihan liian paljon. Ja nyt joku luulee, et alan avautumaan masennuksestani. HAH, turha luulo. Opin jo yhdestä kerrasta, ettei tällaiseen 'julkiseen' blogiin kannata avautua mistään liian syvällisestä. Siitä saa vaan turpaansa. Siitäkin. Joten mä en kerro mitään, koska haluan pitää asiat itselläni. Ja edelleen on olemassa niitä, jotka on liian lähellä nähdäkseen. Nauran, edelleen.

Pysykää kuulolla,
terveisin Josbe

sunnuntai 8. tammikuuta 2012