keskiviikko 11. tammikuuta 2012

Sua lyötiin kerran ja sä annoit takas kolmesti

Mä en usko, että tää on totta. En usko, että se on totta mitä nyt näen. Ei, en näe. Vaan tunnen. Ja se tunne viiltää syvälle mun sydämeen. Se viiltää niin kovaa, että haukon henkeä. Kateus, suru ja viha juoksee mun sisällä. Mä tunnen kaikkia mahdollisia tunteita samaan aikaan. Myös iloa ja onnea toisen puolesta. Ja silti mä en tunne mitään. En yhtään mitään.

Lukekaa salaviestejä. Lukekaa niin kauan, että ymmärrätte, niin kauan, että näette rivien väliin. Se on tie suoraan mun sydämeen. Siihen mikä meni rikki aikoja sitten. Ei mun sydän ole koskaan ehtinyt olla ehjä. Mun sisällä pulppuaa mustaa verta ja se valuu meidän kaikkien päälle. Teidänkin. Kyllä, myös sinun. Jos oot mun kanssa tekemisissä, saat kantaa oman osasi tästä mustasta ja harmaasta joka velloo mun ympärillä kuin aallokko. Jaksatko kantaa?

Katsokaa mua, katsokaa niin tarkkaan ja hartaasti, että ymmärrätte kaiken. Sitten voitte tulla neuvomaan. Vihaan sitä kun joku neuvoo mua, oli kyse ihan mistä tahansa asiasta. Vihaan, jos joku lukee mun koevastauksia tai esseitä. Silloin tuntee ittensä niin huonoksi ja voimattomaksi. Mä vihaan enemmän kuin rakastan. Ehkä. Tai sitten en.

Nauran nykyään paljon sisäisesti. Nauru valuu verisuonia pitkin sydämeen ja jää sinne kuplimaan. Mutta se ei ole hyvää naurua. Se on vahingoniloista naurua niitä kohtaan, jotka ei näe mitään. Sillä mun ympärillä on paljon niitä, jotka on liian lähellä nähdäkseen mitään. Ja sitten on ne, jotka on taas liian kaukana nähdäkseen. Ja siinä välissä on ne, jotka vaan on. Ne liikkuu. Huojuu kuin koivut kesätuulessa. Hiljaa, lempeästi.

Iltaisin kääriydyn prinsessapeittoon. Sitten ne prinsessat pyörii mun ympärillä ja pitää musta huolta. Kokoyön. Ne silittää mun hiuksia ohuilla käsillään ja niiden mekkojen helmat laskeutuu mun päälle. Aamulla ne kiskoo mua jaloista takaisin. Ne yrittää hukuttaa mut joustinpatjaan eikä ymmärrä, että mun on pakko mennä. Joskus mä antaudun ja jään vielä hetkeksi. Ne peittelee mut takaisin, käärii suojaansa kuin pienen lapsen.

Mä kävelen joka päivä ja soitin sylkee musiikkia mun korviin. Mä kävelen auringossa, sateessa, tuulessa, hämärässä, valossa, pimeässä, yksin, yhdessä, erikseen. Hengitys kulkee. Kylmyys painautuu mua vasten, ihan hiljaa, huomaamatta. Ja mä annan sen olla siinä. Niin kuin kaiken muunkin. Annan vaan olla. Meidän perheessä on aina annettu kaiken vaan olla. Ehkä siks musta onkin tullu tällainen, kun mun on vaan annettu olla. Mutta en mä tietenkään syytä ketään. (Ja jos joku nyt meinaa tulla vinkumaan tästä jotain, niin voi pitää turpansa kiinni, koska mua ei kiinnosta, koska mä tunnen näin ja nää tunteet on ihan yhtä oikeita kuin mitkä tahansa muut tunteet enkä mä kestä enää jos joku vielä kerranki tulee sanomaan mulle, että mä tunnen väärin.) Okei, myönnän, etten kestä kritiikkiä tai sitä, että mua arvostellaan. Ootteko nyt tyytyväisiä? Hyvä.
Ja kyllä, mä oon riippuvainen kehuista ja rakkaudenosoituksista ja halauksista ja pusuista ja huomiosta. Ettäs tiedätte. (Nyt mua pelottaa et kaikki lopettaa halaukset ja kaiken muunki.)

Mulla ei ole mitään kuvia kun mä en jaksa kuvata. Koska mua väsyttää ja ahistaa kokoajan ihan liian paljon. Ja nyt joku luulee, et alan avautumaan masennuksestani. HAH, turha luulo. Opin jo yhdestä kerrasta, ettei tällaiseen 'julkiseen' blogiin kannata avautua mistään liian syvällisestä. Siitä saa vaan turpaansa. Siitäkin. Joten mä en kerro mitään, koska haluan pitää asiat itselläni. Ja edelleen on olemassa niitä, jotka on liian lähellä nähdäkseen. Nauran, edelleen.

Pysykää kuulolla,
terveisin Josbe

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti