torstai 1. maaliskuuta 2012

Ehkä ois helpompaa olla, jos ajatukset ei ois hirmumyrskyjä vaan tähdenlentoja.


Aina sanotaan, että kerro jos voin jotenkin auttaa ja että saa soittaa vaikka keskellä yötä. Tiedän miten minua voi auttaa, mutten koskaan kerro sitä kellekään (silti kukaan ei voi auttaa mitenkään). Enkä uskalla koskaan soittaa kellekään, sillä ei kukaan vastaa eikä minulla ole sanoja kuvaamaan tätä oloa.

On vaan niin paha olla.

Itkeminen on väärin. Ei saa romahtaa kenenkään nähden. Pitää niellä kyyneleet ja olla niin kuin ei oliskaan. Kavereilla ei saa itkeä. Kukaan ei halua lohduttaa. Koska ei ole sanoja. Vaikka ei niitä edes tarvita. Riittäis, jos joku pitäisi kiinni. Entä jos on vaan niin kova ikävä ettei voi muuta kuin itkeä? Entä jos tahtoisi vain, että joku tulisi silloin kun kaikkein eniten koskee? Jos selviän parista seuraavasta viikosta, olen voittaja. Jos selviän ystävän siunaustilaisuudesta kesken ylioppilaskirjoitusten, olen voittaja.

Kaipaan halauksia ja päänsilitystä

- Josbe

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti