maanantai 7. tammikuuta 2013

I want to wear a pretty dress without thinking I'm fat and ugly.

 En oo kamalasti puhunu tästä täällä, enemmänkin oon jättänyt läskiahdistukseni angstaamisen toiseen blogiini. Siellä oonkin käsitellyt sitä ihan rankalla kädellä ja sanoilla. Oon aina pitänyt itseäni lihavana tai ainakin niin kauan kuin muistan. Jo ala-asteella seisoin mummin keittiössä, vihreän vaa'an päällä ja kauhistelin sen lukuja. Yläasteella (vai ala-asteella, en muista) mulle aloitettiin kasvuhormonihoito, mikä lihotti mua aivan hirveän paljon. Pituutta ei tullut yhtään lisää, mutta leveyttä senkin edestä. Onneksi hoitoa ei kestänyt kuin vuoden verran, koska huomattiin ettei se auta pituuskasvuun mitenkään.
 Oli vaikeeta löytää tähän postaukseen kuvia, sillä jostakin syystä mulla ei ole kauheesti kokovartalokuvia itsestäni. 'Naamakuvia, saletisti läski', eikös se niin mene? Ettekä te kuitenkaan näe näissä kuvissa sitä samaa, mitä mä nään. Mulla on pakkomielle, että haluan olla mahdollisimman pieni ja siro. Sillä mulla on sellainen päähänpinttymä, että jos on lyhyt, on myös oltava aivan tikkulaiha, hoikka ja siro. Mun pitää mahtua koon 34 farkkuihin ja xs-paitoihin. Mutta kun mä en mahdu!
 Kärsin hetkittäin (lue:melkein kokoajan) järkyttävästä itseinhosta. Peiliin katsoessa kuvottaa ja oksettaa ja tekis mieli leikata kaikki omasta mielestä ylimääräinen pois saksilla. En kuitenkaan koe kärsiväni mistään syömishäiriöstä, vaikka onhan mulla ollut kaikenlaista. (Because I'm too fat to have an eating disorder.) Oon mm. ollut melkein viikon syömättä mitään, elänyt pari viikkoa pelkällä jugurtilla, saanut ahmimiskohtauksia... Viime keväänä kuntoiluvimma iski ja jaksoinkin käydä jumpissa, salilla ja lenkillä reilun kuukauden, kunnes innostus lopahti. Mutta ahdistus lihavuudesta ei ole kadonnut mihinkään. Oon joskus vahtinut kaloreita hullun lailla, kirjannut kaiken ylös ja syönyt vain n. 400kcal päivässä. Viime kesänä ruokahalu katosi tyystin erään lääkkeen takia ja laihduin viikossa melkein seitsemän kiloa, mutta ne tuli takaisin niin pian kuin olivat lähteneetkin.
En ole voinut kulkea pelkässä topissa ihmisten ilmoilla vuosikausiin, shortseja uskaltauduin käyttämään ekaa kertaa sitten ala-asteen vasta viime kesänä. Seiskaluokan jälkeen aloin verhoutua huppareihin. Sitten kuvaan astuivat isot t-paidat ja huivit. Tähän kun lisätään vielä se, että en voi pitää otsahiuksia ylhäällä, vain yksi ainut henkilö saa värjätä hiukseni yms pieniä juttuja niin ongelma on valmis.
Mä vaan tunnen itseni niin valtavaksi. Kaikki kaverit on paljon laihempia kuin mä, vaikka ne söis hevosen. Mä sen sijaan lihon heti kun vaan katonkin ruokaa. Mä en vaan kestä itseäni. Enkä laihdu vaikka yritän, koska mulla ei oo tarpeeksi itsekuria. Mä vaan lihon ja lihon enkä ikinä lopeta. Tarvitsisin jonkun pt:n, että saisin itseni laihdutettua sellaiseksi kuin oon aina halunnut olla. Mutta ei musta ikinä tule sellaista. 
Oon kirjottanu pari muutakin postausta tästä aiheesta, niitä pääsee lukemaan tästätästä ja tästä.

Ruumis seisoo peilissä kapinallisena ja kamalana.
 Se on mua vastaan, me ei olla enää yhtä. 
Se on rasvasolujen sylissä ja nauraa mulle.

- Jossu

2 kommenttia:

  1. tiedän tunteen, oikein hyvinkin, ja siks en viiti ees sanoa mitää, koska tiiän et ei se auta mitä muut sanoo. sun pitäis vaa ite ymmärtää, että oot ihana, etkä yhtään lihava ♥

    VastaaPoista