torstai 10. tammikuuta 2013

Mut mihin ne joutuu, jotka oppaan menettää?

Mä katselen ikkunan takana tuiskuavaa lunta enkä mieti mitään.
Tämä on pelkkää painajaista.
Ihmiset ympärilläni pettyvät minuun yhä uudestaan ja uudestaan.
Ja minä vaan räpiköin elämäni valtameressä,
vaivun pinnan alle noustakseni ylös aina uudelleen.


On vain yksi joka ymmärtää edes osan tästä kauheudesta,
miksi en voi mennä vaikka minun pitäisi.
Syksyllä teimme sen yhdessä, mutta nyt
minun pitäisi selvitä yksin. 
Mutta on liian vaikeaa palata takaisin.
Olen ollut poissa liian kauan.

Joskus toivon, ettei minun tarvitsisi olla tässä,
että voisin vain nostaa kytkintä.
Mennä jonnekin muualle, olla joku muu.


Sinäkään et tahdo minua,
minussa on liikaa kaikkea
tai ehkä liian vähän.
En ole tarpeeksi, en riitä sinulle.
Mahdollisuuteni ovat olemattomat,
vaikka tekosi puhuvat aivan muuta.
En vain jaksaisi enää epävarmuutta,
mutten uskalla ottaa askelta sinua kohti
sillä pelkään, että työnnät minut pois.


Tämä kaikki vie minulta järjen.
Olen itse itseni pahin ja ainoa vihollinen.
Kukaan muu ei tee minulle niin paljon pahaa,
kuin minä itse.
Eikä kukaan edes yritä ymmärtää,
miten vaikeaa kaikki oikeastaan on.

Joku raastaa sydäntäni raastinraudalla,
liikaa asioita, ihan liikaa.

Mitä minä teen?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti