sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

8 kuukautta, 32 viikkoa, 240 päivää.



Olohuoneesta kaikuu ilakoivien ihmisten ääniä, mä vedän kengät jalkaan ja avaan oven. Katoan sateiseen kesäkuun yöhön, jätän taakseni omakotitalon kaikkine ihmisineen. En tiedä minne menisin, mitä tekisin, ei ole ketään kelle soittaa. Ahdistus punoo verkkojaan mun sydämen ympärille. Lintujen laulu kaikuu puissa ja mä tiedän, että raja on tullut vihdoinkin vastaan. Sydämen läpi käy kylmä viima ja jotan liikahtaa mun sisällä, samalla tavalla kuin 8 kuukautta sitten. Yhtäkkiä mä olen tunteeton, mutta silti täynnä vihaa ja pettymystä. Suljin silmäni ja uskoin sun sanoihin kuin enkelten lauluun. Uskoin kaiken, mitä ikinä keksitkään sanoa. Halusin aina uskoa susta vaan hyvää. Uskoin siihen, että ihmiset voi muuttua. En olisi voinut kuvitellakaan sun olevan sellainen kuin kaikki väittää. Surullista, että sä olet juuri sellainen.

Mutta mä haluan sun tietävän, etten oo menossa tästä mihinkään
kuljen sun vierellä ja välitän, kaikesta huolimatta.

Oot kuitenkin mun ystävä.

Ja tänä iltana 
sinä et ole viimeinen ajatus
kun käyn nukkumaan

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti