maanantai 1. heinäkuuta 2013

Mä seison ja katson merta. Se on hopeinen ja musta ja jatkuu ikuisesti. Ei merta voi vihata.


Mä nukun katkonaisia öitä ja ajattelen. Ajattelen paljon, ehkä liikaakin. Aamulla noustessa huone pyörähtelee ympäri. Käsiä ja jalkoja särkee. Suihkussa nojaan turkoosiin kaakeliseinään. Heikottaa. Silmissä pyörii. Peilistä katsoo valkoinen haamu. Mua väsyttää, mua väsyttää niin paljon. Paha olo vapisuttaa kehoa ja kädet tärisee vesilasin ympärillä. Mua väsyttää. Suun ja silmien limakalvot loistaa valkoisena kuin hehkulamput. Ihan kuin kaikki väri ois paennut musta. Kauppakeskuksessa seinät ja lattiat huojuu kilpaa mun askelien kanssa. Oon varma, että kohta se tapahtuu. Kohta mä makaan tossa lattialla ja tähdet pyörii mun silmissä. Mutta mä pysyn pystyssä. Mä jaksan. Mä olen vahva, vahvempi, vahvin. Hymyilen, vaikka kipu yrittää saada mua itkemään suolaisia kyyneliä. Kun kukaan ei katso mä laitan silmät kiinni. Uupumus painaa koko kehossa. Mä tunnen kuinka se hiipii taas ihan hiljaa mun selän taakse ja laittaa kylmät kädet mun olkapäille, repii jokaisen verisuonen, ryöstää kaiken raudan mun sisältä. Joku huutaa apua mun verisuonissa. Mun veri on laihaa ja vaaleanpunaista, kaikki voima valuu musta ulos enkä mä voi tehdä mitään. Suussa maistuu veri. Mua väsyttää.

Kesällä 2011 mulla oli samanlainen olo tai ehkä vielä pahempi. Olin valkoinen kuin lakana ja silmät oli tuskasta mustat. Väsymys ei ole väsymystä, mikäli vanhat merkit pitää paikkansa mulla on taas anemia. Verenvähyys. Huonoa ja laihaa verta virtaa mun suonissa. Ja mua väsyttää. Ihan helvetisti. Meen huomenna lääkäriin. Oon niin helpottunut, että osaan jo tunnistaa tän.

En ole nyt voimissani, voi pikkuiset, tahtoisin olla parempi bloggaaja.

Nähdään <3

- Jossu

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti