sunnuntai 24. marraskuuta 2013

En osaa lähtee, enkä oikein jäädäkään.


Mua ei itketä, mua vaan sattuu
eikä silti tunnu miltään

Oon yrittäny kirjottaa tätä postausta kolme päivää
en vaan saa sanotuksi mitään, vaikka tahtoisin
Tuntuu, että kaikki tietää ihan liikaa
vaikka toisaalta kukaan ei tiedä mitään

On väärin pilata toisten ihmisten elämä
olemalla niin surullinen omaansa
Siitä on vuosi kun sain paljon uusia
ihmisiä elämääni ja nyt minä vaan satutan
Satutan aina ja kaikkia, vaikka en tahtoisi

Pahinta on nähdä huoli ja pelko niitten silmissä
mulla olis paljon sanottavaa,
mutta en voi sanoa enää mitään kellekään
Mun on pakko suojella muita siltä pimeydeltä
mitä kannan sisälläni
Itseäni minä en voi suojella enää

Mun pitäis vaan uskoa ja luottaa siihen,
että kaikki ne ihmiset on ja pysyy tässä
ettei kukaan ole menossa minnekään

Mutta mä tiedän, ettei kukaan kohta enää jaksa
Kukaan ei jaksa ymmärtää, miten ne edes voisikaan
enhän mä ymmärrä enää itsekään

Oon niin kiitollinen kaikille kaikesta
avusta ja tuesta ja muutenkin ihan kaikesta
mitä ne on mun puolesta tehnyt
Oon ikuisessa kiitollisuudenvelassa liian monelle
eikä mulla ole koskaan voimia maksaa sitä takaisin

Nukkumisesta on tullut painajaista
kello vaan kulkee eteenpäin enkä mä nuku
aamu tulee aina liian pian
Unet on sekavia ja raskaita
ne seuraa koko päivän ja seuraavaan yöhön
En nuku enkä valvo
olen jossain tilassa mihin kukaan ei pääse

Mä olen väsynyt tähän kaikkeen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti