tiistai 18. marraskuuta 2014

Riittävän monen huomisen jälkeen.

Oon hengissä ainakin jotenkin. Aikamoisessa aallonpohjassa sitä on kyllä oltukin viimeiset kuukaudet. Paljon on tapahtunut niin mulle itselleni kuin läheisillenikin. Äiti sairastui keväällä (nyt kaikki on toistaiseksi ok) ja mummo on mennyt huonompaan kuntoon viimeaikoina ja sen kanssa onkin saanut ravata ties missä lääkärissä. En edes tiedä mihin aika oikein katoaa, joulu on jo ihan nurkan takana enkä oikein pääse siihen fiilikseen mitenkään. 
Oon ollut jo tosi pitkään henkisesti ihan liian väsynyt. Kärsin aivan järkyttävistä tunnontuskista ja syyllisyyden tunteesta kun en pystykään kaikkeen mihin "pitäisi". En anna itselleni armoa, vaikka se ois nyt enemmän kuin paikallaan. Jotenkin yritän vaan kantaa kaiken eikä jotkut ihmiset ympärilläni epäile yhtään käyttää mun kiltteyttä hyväkseen. Pitäis osata sanoa ei ja pistää stoppi silloin kun tuntuu, että alkaa olemaan liikaa kaikkea ja kaikkien muiden asioita. Omille jutuille ei meinaa jäädä aikaa kun kaikki voimat hupenee muiden auttamiseen. Tottakai on kiva, jos musta on apua, mutta ehkä liika on liikaa tässäkin?
Tuntuu niin epäonnistuneelta ja riittämättömältä kun merkonomiopinnot jäi keväällä kesken. Vaikka oonkin nyt tajunnut, ettei se ollut kuitenkaan se "mun juttu". Silti jotenkin vaan surettaa oma kouluhistoriani ja tuntuu etten oo saanut elämässä mitään aikaiseksi. Kaiken uuden alottaminen pelottaa niin valtavasti, epäonnistumisen varjo on liian suuri, se peittää alleen kaiken. Musta tuntuu, etten osaa enää yhtikäs mitään enkä voi oppiakaan, vaikka eihän asia tietenkään ole näin, kai? Jotkut sanoo, että kyllä vielä jaksan ja pystyn ja että musta on ihan mihin vaan... mutta mun sisintä kalvaa epäilys. Tulevaisuus ahdistaa ja pelottaa ja kauhistuttaa enemmän kuin annan kenenkään ymmärtää.
Oon avannut menneisyyttäni ja lapsuuttani joillekin ns. uusimmille ystäville viime aikoina ja ehkä mua ymmärretään nyt hieman paremmin. Että miksi teen niin kuin teen. Oon myös itse huomannut miten paljon lapsuus vaikuttaa kaikkeen vielä tänäkin päivänä. Olen kuulemma nähnyt paljon, enkä mä sitä voi mitenkään kieltää. Mä olen erolapsi. Eikä mun mielestä kenenkään tuskaa voi ns. vertailla kun kaikki kuitenkin kokee kaiken niin eritavalla. Jokaiselle se oma tuska on kuitenkin suurin eikä sitä kukaan saa väheksyä. Maailmassa on paljon pahaa, mutta kai täällä jotain hyvääkin on? 

Mun pitäisi antaa anteeksi itselleni eikä syyttää itseäni asioista, jotka ei mitenkään mun käsissä olleet, vaikka vastuuta niistä yritettiin laittaa mun harteille. Lapset on lapsia ja aikuisten täytyis pitää huolta ja jos ei itse pysty niin silloin on etsittävä joku, joka pystyy. Pitkä matka on tähänkin hetkeen tultu ja vielä pitempi matka on ennen kuin voin sanoa olevani edes jotenkin ehjä. Sillä rikkihän mä olen, ihan helvetin risainen ja revitty. Nyt mun täytyy vaan korjata itseni, vaikka muut on mut aikoinaan rikkoneet. Hitaasti, mutta varmasti kohti ehjempää minua, vaikka sisimmässä rytisee. Kyllä ne haavat siitä vielä umpeutuu ja sitten voi nostaa pään pystyyn ja sanoa; "Selvisinpäs!"