lauantai 28. marraskuuta 2015

Lähtösi jälkeen

Huomenna tulee kuluneeksi vuosi siitä lauantaiaamusta, josta alkoi matka surun tiellä - ja sillä tiellä olen edelleen. Tää teksti saattaa olla sekavaa, elin tuohon aikaan nimittäin aikamoisessa sumussa, enkä varmaankaan pysty muistamaan kaikkea tarkasti.

****
29.11.2014 klo 09:23 sain äidiltä puhelun, että mummia ollaan parasta aikaa viemässä ambulanssilla sairaalaan. Syyksi paljastuu myöhemmin samana päivänä lievä aivoverenkierronhäiriö. Hämärästi muistan tiskanneeni kotona ja ajaneeni sitten tuhatta ja sataa äidin luo. Kun pääsen sisään, palaa jokaisessa huoneessa valot, mummin yöpöydällä on vesilasi ja lattialla kasa vaatteita. Aika tuntuu pysähtyneen. Alkaa piinaava odotus, mutta viimein muut tulevat ja kertovat mummin jääneen sairaalaan toistaiseksi, mutta hengenhätää ei ole. Äidin pitää ilmoittaa mummin käyttämät lääkkeet sairaalaan ja huomaan muistavani ne melkein ulkomuistista. Seuraavana päivänä mennään kaikki aluesairaalan tarkkailuosastolle, missä mummi makaa pienenä ja väsyneenä, vasen käsi halvaantuneena. Muistan kuinka mummi katsoo mua silmiin ja kysyy: "mitäs mun tyttö?"

Niin alkaa aivan toisenlainen aika. Vieraillaan äidin kanssa sairaalassa. Koittaa joulukuun neljäs, mun synttäripäivä. Ajetaan äidin kanssa pimeitä teitä sairaalanmäelle. Mummi on kuumeessa, mutta puristaa kättä ja onnittelee. Käsi on lämmin, mutta vielä voimakas. Kun pääsen kotitalon rappukäytävään pyyhin kyyneleet talvitakin hihaan. 

Sama kulkeminen sairaalan ja kodin väliä jatkuu, jossain vaiheessa mummi siirretään terveyskeskuksen vuodeosastolle. Niin mennään joulun ja uudenvuoden ylitse. Mummille ei maistu ruoka eikä juoma. Jossain kohtaa tammikuuta mummi alkaa myös olemaan yhä enemmän ja enemmän omissa maailmoissaan. Puhuu mitä sattuu eikä syö sitäkään vähää mitä aikaisemmin. Pari kertaa käyn osastolla myös yksin. Puristan mummin kättä ja toivotan jaksamista. Eräällä kerralla vien pienen herätyskellon, mummi puhuu entistä enemmän sekavia. Istun pitkään autossa ja katson kuinka lumisade sumentaa auton ikkunat ja kyyneleet mun silmät. 


Tammikuun 17.päivänä äiti soittaa ja sanoo, että lähtölaskenta on alkanut. Välitän viestin siskolleni, joka lupaa tulla heti seuraavana päivänä. Soitan itkien ystävälleni, että se on menoa nyt. Sinä sunnuntaina näen mummin viimeisen kerran. 

Mennään siihen tuttuun sairaalahuoneeseen, mummi makaa silmät kiinni sängyssä. Keräännytään siihen ympärille, jo tässä vaiheessa mun kurkkua kuristaa. Mummi avaa silmät ja sanoo; "kun en minä tunne teitä." Siirryn ikkunan viereen ja yritän koota itseni katselemalla lumista maisemaa ikkunan takana. Jossain vaiheessa en enää pysty pidättelemään itkua ja ryntään silmät kyynelistä sameina ulos terveyskeskuksen pihalle. 

Seuraava viikko on elämäni pisin tai siltä se ainakin tuntuu. Joka päivä vain odotan lopullista suruviestiä. Äiti käy mummin luona joka päivä, itse olen jo tehnyt sen päätöksen, etten sinne mene. En koe sitä tarpeelliseksi. Mummi on kuulemma koko ajan omissa maailmoissaan, sen viikon torstaina hän havahtuu, katsoo äitiä ja sanoo; "Hyvää yötä." Ne olivat mummin viimeiset sanat, tämän jälkeen hän ei enää reagoi mihinkään.


Saman viikon sunnuntaina herään aikaisin siihen, että äiti soittaa. Tiedän heti, mitä asia koskee. Mummi on nukkunut pois yöllä kahden maissa. En pysty enää nukkumaan, olen yhtä aikaa pohjattoman surullinen ja silti niin helpottunut. Nyt se on ohi. Mietin varmaan tunnin, minkä värssyn laitan facebookin tilapäivitykseksi, koen helpommaksi ilmoittaa ystävilleni sitä kautta kuin, että joutuisin kertomaan kaikille erikseen. Pian alkaa sadella osanottoja. Jossain vaiheessa aurinko paistaa kirkkaasti sisään ikkunasta. Mulle tulee siitä niin levollinen olo, nostan katseeni siniselle taivaalle ja tiedän mummin olevan perillä, auringon säteissä hän minut hyvästelee. 

***
Kuluneen vuoden aikana olen oppinut mitä on rakkaus, huoli, luopuminen ja ikävä. Ensin elätellyt toivoa, taistellut vastaan, hyväksynyt, luopunut, päästänyt irti ja lopulta saattanut viimeiselle matkalle. Ikävöinyt, ajatellut järjellä sekä tunteella ja ollut helpottunut. Vihainen en ole osannut missään vaiheessa olla. Tämän vuoden aikana uskoni johonkin suurempaan on vahvistunut ja kasvanut, että vielä jonakin päivänä, jossain, me vielä tavataan.

Mummi oli minulle äärettömän rakas. Kuljettiin niin yhtä jalkaa viimeiset vuodet. Rakkaus ei koskaan kuole, ikävä tyyntyy hiljaiseksi kaipaukseksi. Aika parantaa. Muistot kantaa. Päällimmäisenä niin suuri kiitollisuus; kiitos, että olit osa elämääni, kiitos, että sain olla osa sinun elämääsi. Kiitos rakkaudesta, hoivasta ja huolenpidosta. Kiitos jokaisesta hetkestä.

Ikuisesti mummia kiittäen ja kaivaten,

Johanna

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti