lauantai 30. tammikuuta 2016

Vapaaehtoisesti yksin

Vaikka maailman ääriin mä vuokses sun matkasin
Tiellä kuoleman porteilla helvetin poikkesin
Ei tarvii todistaa mun mitään
se toinen saa sut kyllä pitää
En katso taakseni, mä elän itselleni

Joulukuussa yhden epäonnistuneen tinder-matchin ja sanojen "ehkä pärjään loppujen lopuksi paremmin yksin" jälkeen aloin toden teolla miettiä, että pitääkö sitä olla joku tässä vierellä? Onko se vastaus kaikkeen siihen mitä oon koko elämäni tuskaillut? Voiko yksin, sinkkuna, olla onnellinen?

Olen haaveillut poikaystävästä (myöhemmin myös tyttöystävästä) niin kauan kuin muistan. Sitä on etsitty kissojen ja koirien kanssa, netistä, baareista, kavereiden poikaystävien kavereista. Todettu, että etsimällä ei löydy ja luovutettu, jossain vaiheessa löydetty itsensä taas sieltä netin keskustelupalstalta. Joka kerta kirjauduttu sieltä ulos valtavan ahdistuksen saattelemana. Tällä hetkellä mulla on kaikki profiilit niin tinderissä kuin suomi24:ssä piilotettuna ja oon siihen ratkaisuun enemmän kuin tyytyväinen.

Olen aina ollut taipuvainen yksinäisyyteen. Lapsena tykkäsin leikkiä mielummin yksin, koska silloin sai päättää kaikesta itse. En oo koskaan ollut mitää yökyläily- tyyppiä ja nuorempana olin jopa kauhuissani siitä, että pitäisi olla yötä muualla kuin kotona tai mummilla. En myöskään erityisesti nauti toisten vieressä nukkumisesta. Musta on paljon kivempi nukkua keskellä sänkyä tyynyjen ja peittojen ympäröimänä kuin kuunnella toisen hengitystä. (Tottakai joidenkin ystävieni vieressä nukun ihan mielelläni, mutta silleen yleisesti on kivempi yksin.) 



Jossain vaiheessa sen jälkeen kun olin muuttanut asumaan yksin, muhun iski joku kamala ahdistus yksinäisyydestä eikä se tuntunut enää yhtään hyvältä. Silloin olisin kaivannut tänne jotain olemaan mun kanssa. Nyt se tunne on onneksi väistynyt eikä tyhjänä odottava koti ahdista mua enää. Oikeastaan nykyään nautin tästä yksinäisyydestä enemmän kuin koskaan ennen. Saan tehdä juuri sitä ruokaa kun haluan, siivota tai olla siivoamatta, herätä ja käydä nukkumaan silloin kun tuntuu siltä.


Mulla on ihana perhe; äidin luona kotikoti, johon voin mennä silloin kun haluan ja jäädä vaikka yöksi. Muutama, mutta tarpeeksi monta ystävää, joiden kanssa voin viettää aikaa ja vuodattaa murheita ja elämän iloja. En koe tarvitsevani ketään jakamaan kanssani tätä arkea, koska oon saanut tehtyä tästä toimivan ihan yksinkin. Ja ajatus toisen tapoihin sopeutumisesta kuulostaa tällä hetkellä todella absurdilta. Olen pikkuhiljaa oppinut kääntämään tämän yksinolemisen taidon voitoksi, se on todellakin taito osata olla yksin ja ottaa ihan itse vastuu kodista ja omasta elämästä. Ja sitä kohti haluan pyrkiä.


Tulevaisuudessa haluan olla iloinen, aikuinen ja ennen kaikkea itsenäinen nainen. Haluan oppia pitämään kodistani ja itsestäni vielä parempaa huolta, löytää lopultakin ihan kokonaan sen todellisen minän. Haluan herätä aamuisin, mennä töihin, urheilla ja palata illalla omaan ihanaan kotiini. Haluan rutiineja, koiran ja pienen rivitaloasunnon, että voin leikata nurmikkoa ja tehdä lumitöitä.


Rakkautta on niin monenlaista ja rakastaa voi niin monella tapaa. En sano ei koskaan parisuhteelle, perheen perustamiselle ja yhteiselle elämälle. Jos se oikea ihminen kohdalle joskus jostain osuu, niin en välttämättä pistäisi vastaan. Mutta tällä hetkellä en mitään sellaista kaipaa. Viihdyn ja voin hyvin yksin, ehkä jopa paremmin kuin jonkun toisen kanssa. Mitä lapsiin tulee, mulla on nimet mietitty jo valmiiksi, mutta en oo koskaan oikein ollut lapsi-ihminen enkä ainakaan tällä hetkellä halua synnyttää lasta tähän maailman isisksen ja sotien keskelle. Maailma on yksinkertaisesti liian sekaisin, että tahtoisin väkisin tuoda tänne viattoman pienen ihmisen kärsimään muiden aiheuttamista sotkuista.


Kyllä tiedän millaista on riutua rakkauden tuskassa, vaikka en sitä parisuhde-arkea olekaan kokenut. Olen ihastunut ja rakastunut liian monta kertaa ihan sydänjuuria myöten. Olen torjunut ja tullut torjutuksi. Painanut jarrua silloin kun toinen vähiten odottaa ja nostanut kytkintä vähän liiankin nopeasti. Seurannut vierestä niin monen pariskunnan elämää, että sekin melkein jo riittää syyksi valita oma, itsenäinen elämä. Tällä hetkellä kokisin parisuhteen esteeksi tai rasitteeksi, haluan toteuttaa itseäni ja etsiä ihan yksin ne omat polut mitä pitkin kulkea. 

Pitkään ajattelin, että rakkaus ja sen oman rakkaan löytäminen on ainoa oikea tapa elää, että sitä kohti tässä pyritään. Oravanpyörää, asuntolainaa, lapsia ja perhe-arkea. Oikeasti ei ole vaan yhtä oikeaa tapaa. Edesmennyt kummitätinikin eli koko elämänsä yksin ja oli ehkä yksi rohkeimmista ihmisistä kenet tiedän. Häntä ei estänyt mikään ja rakkautta riitti sukulaisille, ystäville, sisarusten lapsille ja kummilapsille.


Tiedän ilman parisuhdettakin, että rakastan ja minua rakastetaan. Vaikka ajatus aamuisin otsalle suukottavasta kumppanista kuulostaakin hyvältä, luulen, että se todellinen parisuhde-elämä ja arki jonkun toisen kanssa ei kuitenkaan koko ajan olisi ihanaa, eikä sen pidä tietenkään ollakaan. Mutta mä haluan ensin löytää tasapainon itseni ja oman elämäni kanssa. Olen ollut koko elämäni enemmän tai vähemmän rikki milloin mistäkin ja kenenkin syystä, etten tahdo tietoisesti lähteä itseäni hajottamaan mihinkään ihmissuhteeseen. Kunhan saisin ensin itse itseni ehjäksi, ei sitä kukaan toinen voi mun puolestanikaan tehdä. Haluan itse korjata oman elämäni kolhut ja haavat, olla täysi ja todellinen - itseni herra, oman elämäni suunnannäyttäjä.

Maahan löit mut polvilleen
Haavat tuskin arpeutuneet
Ylös nousen, niinhän mä aina teen
Suuntaan toiseen, valoon ja huomiseen

Olen vapaaehtoisesti yksin, mutta en yksinäinen.

- Johanna

postauksen kuvituksena sekalaisia kuvia viimeisen kolmen vuoden ajalta.