perjantai 2. syyskuuta 2016

Mä olen tässä.


En oo ollut täällä pitkään aikaan. Elämä vie koko ajan jonnekin, mustiin aaltoihin, kirkkaisiin korkeuksiin. Viime kevään ahdistava paino on muisto vain. Kaikki meni lopulta ihan hyvin, nimittäin sain painaa valkolakin päähäni 3.6.2016 ja se oli mun tähän astisen elämän ehkä onnellisin päivä. Mä jaksoin, osasin ja onnistuin. Muistan vieläkin sen maanantaiaamun kun tulokset tuli ja silmistä valui onnenkyyneliä.

Kesä oli ja meni. Siitä ei jäänyt käteen juuri mitään. Paitsi sopimus pt:n kanssa ja varmaan jotain muutakin mitä en nyt pysty muistamaan. (Opin juomaan kahvia.)

Tulevaisuus alkaa saada muotoja. Samaan aikaan kun  kaikki itkettää, ahdistaa, oksettaa ja pelottaa niin myös hymyilyttää, hykerryttää ja helpottaa. Kaikki on levollista ja hyvää, vaikka ajoittain pään sisällä riehuu laantumaton myrsky. Yritän antaa itselleni aikaa ja armoa, silittää ja suojella. Keholle ravintoa ja rasitetta, mielelle lepoa ja hyviä ajatuksia. Päiviin sisältöä. omia kadoksissa olleita juttuja. Yritän pitää huolta siitä kaikkein tärkeimmäistä eli itsestäni, kun ei sitä loppujen lopuksi kukaan muu voi tehdä. Ainakaan ihan täysin. Haluan löytää tasapainon. Tyyneyden. Itsevarmuuden ja itsenäisyyden. Silti oon liian usein askeleen edellä "sitten kun..." vaikka pitäisi olla tässä ja nyt.

Elämää ei saisi pelätä, sitä pitäisi rakastaa. Koko sydämestään, joka päivä, vaikka mustia pilviä kerääntyisi pään yläpuolelle. Mikään myrsky ei ole ikuinen, jokainen tuuli tyyntyy. On pelottavaa ajatella, miten vähän sitä loppujen lopuksi tulevasta tietää. Kaikki voi muuttua ja vaikka tuntuu ettei mitään tapahdu niin aina taaksepäin katsoessa huomaa miten eri tavalla kaikki on. Jos esim. vuosi sitten olisin tiennyt kaiken minkä tiedän nyt... Samalla tavalla luultavasti ajattelen ensi vuonnakin tähän aikaan. 

Oon kasvanut viimeisen parin vuoden aikana ihan valtavasti omana itsenäni. Oon oppinut ymmärtämään, käsittämään, kuuntelemaan ja kuulemaan. Niin paljon tietoja ja taitoja itsestäni ja muista. Elämästä ja kuolemasta. Silti on vielä niin pitkä matka, johonkin mistä en edes tiedä. Ovia avataan ja suljetaan, tahtomatta ja tarkoituksella. Kaikella on silti aina joku tarkoitus, vaikka sen huomaa yleensä vasta jälkeenpäin. 

Kirkkaita päiviä, keveitä askeleita. Pitäkää huolta. 
Ihan jokaiselle teistä.
Nähdään.

- Johanna

ps. snapchat & instagram: janafiina