tiistai 4. lokakuuta 2016

Eihän leijonil oo kyynelkanavii, kun heikkoudetkin on vahvuuksii


Tämä syksy on ollut tähän asti todella kummallinen. Niin vieras, mutta samalla tuttu. En ole oikein ehtinyt mukaan puiden väriloistoihin enkä aamuauringon säteisiin. Tiedostan olevani liikaa itseni kanssa, liikaa näiden seinien sisällä ja verhojen takana. Haaveilen kirpeistä aamulenkeistä, mutta en saa koskaan aikaiseksi yhtään mitään. 

Tunnen olevani valmis, johonkin, muutokseen, uusiin tuuliin. Suunnitelmat kytee ja kasvaa, ajatukset ja toivo tulevasta täyttää pään joskus niin, etten tiedä mihin suuntaan lähtisin. Toisinaan taas vaivun syvälle epätoivoon ja synkkyyteen. Omaan mitättömyyteeni. Kyllästyn ja kaipaan, pelkään ja peräännyn. 

Elämä on jollain tavalla pysähdyksissä, arki on tylsää ja mitäänsanomatonta, vaikka tiedän, että tuolla jossain odottaa ihan uusi tulevaisuus. Unelman eteen pitää tehdä lujasti töitä enkä tiedä luotanko itseeni vielä niin paljon, että saisin revittyä irti kaiken sen voiman mitä siihen tarvitaan. 

Viime perjantaina siivosin koko asuntoni. Pesin, pyyhin ja puunasin. Avasin ikkunat ja ovet, annoin syysilman virrata sisään joka luukusta. Sen jälkeen oli hiki, mutta niin kevyt ja hyvä mieli. 

Oivallan joka päivä enemmän itsestäni ja elämästä(ni). Siitä, millainen haluan olla, millaiseksi tulla, minne mennä ja mitä tehdä. Niin kuin SANNIkin laulaa; oo se kun oot. Sitä lausetta oon itselleni toistellut ja hetkittäin siihen jopa uskonut. 

Kyyneleitäkin on tullut vuodatettua. Ihan vieraiden ihmisten takia, vaikka olenkin blogin lukijana mukana matkassa elänyt jo vuosia. Olen tuijottanut ikkunasta keltaisia puiden latvoja ja ymmärtänyt elämän olevan tässä ja nyt. Jokaisella on oma aika ja tehtävä ja sitten kun se on täytetty on aika päästää irti. Kaikessa yksinkertaisuudessaan. 

Pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne.

- Johanna